Katajamäki – sivukylien kruunaamaton jalokivi
Kesällä 2027 Rautavaarapäivien sunnuntai vietetään Katajamäen maisemissa!
Katajamäki sijaitsee noin 15 kilometrin päässä Rautavaaran kirkonkylältä. Matka on sopivan pitkä: tarpeeksi lähellä, että sinne pääsee, mutta tarpeeksi kaukana, ettei sinne eksy vahingossa. Suuri Katajamäki sijaitsi Katajamäentien vasemmalla puolella nykyisen Timolan kohdalla, ja oikealla puolella oli Pieni Katajamäki. Kyläläiset ratkaisivat nimiongelman yksinkertaisesti: toinen oli suuri ja toinen pieni.
Asutusta alueella on ollut ainakin vuodesta 1826 lähtien, jolloin Michel Määttä ja Lisa Koukari muuttivat Suureen Katajamäkeen Nilsiästä. Tämä oli rohkea teko aikana, jolloin muuttokuorma kulki hitaammin kuin nykyinen kunnan verkkosivu päivittyy. Suurin osa nykyisistä tiloista on lohkottu Suur-Katajamäki-nimisestä kunnan maasta, jota on vuosien mittaan pilkottu niin ahkerasti, että kohta jokaisella katajalla on oma kiinteistötunnuksensa.
Katajamäen seudulla on osattu selvitä vaikeistakin paikoista. Sen todistaa sotamies Hugo Turunen, joka sai jatkosodassa selkäänsä räjähtämättömän kranaatin. Ammus kulki ihon alla lähes puolen metrin matkan ennen kuin pysähtyi alaselkään ja lääkärit poistivat sen. Kranaatin räjähtämisen esti lopulta pieni kangassuikale, joka oli kiilautunut iskurin väliin.
Katajamäessä ei ole syntynyt kovin montaa suurmiestä, mutta laatu on korvannut määrän. Tunnetuin lienee Hautamäessä asunut Paavo Lievonen, kuuluisa karhuntappaja. Tarinan mukaan Paavo nuiji karhun hengiltä koivukangella samalla, kun pyssymiehet osoittivat poikkeuksellista nopeutta poistumalla tapahtumapaikalta vastakkaiseen suuntaan.
Toisella kerralla karhu oli saanut Paavon pään jo suuhunsa. Tavallinen ihminen olisi tässä tilanteessa menettänyt malttinsa, mutta Paavo pysyi rauhallisena ja lausui: ”Eläpähän syökkään miestä.” Karhu harkitsi asiaa hetken, totesi huomautuksen asialliseksi ja päästi miehen vapaaksi. Tapausta pidetään edelleen yhtenä Suomen historian onnistuneimmista karhun kanssa käydyistä kehityskeskusteluista.
Vaikka suurmiehiä on ollut vähän, maailmanmestareita on sitäkin enemmän. Katajamäki on tuottanut useita saappaanheiton maailmanmestareita, mikä on huomattava saavutus kylältä, jossa ihmisiä on vähemmän kuin monessa kerrostalon rapussa. Tosin täällä on aina ymmärretty, että jos jotain kannattaa heittää, niin saapas on huomattavasti turvallisempi vaihtoehto kuin kirves.
Nykyisin Katajamäessä on vakituisia savuja suunnilleen kahdeksan – riippuen vähän siitä, kuka on laskemassa ja kuka sattuu olemaan kahvilla naapurissa. Kesäisin väkiluku kuitenkin lähes tuplaantuu mökkiläisten saapuessa paikalle. Silloin kylä herää eloon niin vilkkaana, että vastaan saattaa tulla jopa kaksi autoa saman tunnin aikana.
Katajamäki on aito sivukylä. Se lepää vuoristorataa muistuttavan tien varrella, jossa mäkiä riittää enemmän kuin järkeviä ohituspaikkoja. Tien mutkissa avautuvat maisemat ovat niin kauniita, että moni hidastaa niitä katsellakseen. Osa tosin hidastaa siksi, ettei uskalla ajaa mutkaista tietä.
Kylää voisi kutsua onnellisten ihmisten kyläksi. Täällä ei ehkä ole suuria ostoskeskuksia, liikennevaloja eikä ruuhkia, mutta toisaalta juuri niiden puuttumista moni pitää menestyksen merkkinä.
Teksti: Jarkko Lievonen